Jo 25-vuotiaana (6.1.1912) Aku kirjoittaa elämäkertaansa, joka on lyhyt katsaus sen hetkisiin saavutuksiin ja ajatteluun, jota hän elämänkatsomuksenaan noudattaa:
Olen syntynyt 21 pv marraskuuta 1887. Wuosina 1900—1904 (13-17-vuotiaana) kävin kansakoulua, josta viimeisen vuoden jälkeen rippikoulun.
Wuonna 1904 lakkasin kahvia juomasta. Tupakkaa en ole koskaan käyttänyt, saatikka alkoholia.
Wuonna 1902 aloin aavistaa, että minussa on jotakin, joka saa uskomaan, etten ole samanlainen kuin tavalliset ihmiset.
Wuonna 1906 tulin varmuuteen siitä, mikä se jotakin on, joka kieltää minua torpanpoikana jatkamasta isäni ammattia.
Warmana ja itsetietoisena otin uusien keksintöjen tekemisen elämäntehtäväkseni. Ensin olivat koneelliset keksinnöt etusijassa, mutta sittemmin ovat aatteelliset keksinnöt tulleet minulle yhä tärkeämmiksi.
Wuonna 1904 luin Tigerstet´in Geologiaa. Siitä asti olen pitänyt polveutumisoppia luonnollisena asiana.
Wuonna 1905 katosivat viimeisetkin epäilykset raamatun auktoriteetista. Keksin teorian, joka osoittaa raamatun ja tieteen välisen ristiriitaisuuden näköhäiriöksi.
Wuonna 1908 luin Hindheden Ravintomme uudistus. Siitä asti en ole luottanut tieteen auktoriteettiin niin paljon kuin siihen asti.
Wuonna 1910 luin Blatehford´in kirjan Iloinen Englanti, jonka vaikutus oli minuun sangen suuri, mutta tulin päinvastaisiin johtopäätöksiin kuin kirjan tekijä. Keksin uuden selityksen sosiaalisiin kysymyksiin. Tärkein keksintöni on cornarolismi perusteineen. Se on uusi ja itsenäinen vastaus kysymykseen: Miten koko ihmiskunta ja yksityinen ihminen voi tulla täysin onnelliseksi.
Tämä kuulemanne lyhyt ja tiivis elämäkerta osoittaa miten samanlaisina elämän keskeiset kysymykset hänen mielessään säilyivät läpi elämän.
August Pyölniitun elämän suuri haaste oli hänen erilaisuutensa, jota hän siis aavisteli jo 15-vuotiaana. Suureksi epäkäytännöllisyydeksi muodostui kuitenkin suhde isään, isän ammattiin ja maatilaan. 19-vuotiaana tehty havainto siitä, ettei hän halua viljellä maata, pysyi ja vahvistui, mutta käytännössä Akun elämään ei ilmaantunut mahdollisuutta irrottautua kohtalostaan. Hän itse kirjoittaa paljon tahdosta ja sen puutteesta, mutta varmasti arki=käytännön syyt, rajallinen varallisuus, yhteiskuntaluokka ja perheen elättämisvelvollisuus tekivät lopulta muut vaihtoehdot mahdottomiksi. Toisaalta Aku omaa varovaisuuttaan välttyi suurilta elämänmuutoksilta. Esimerkiksi vaimon ottaminen olisi ollut melkoinen riski työrauhalle.
Äidin kuollessa vuonna 1910, August oli 23-vuotias ja sisaret vielä alaikäisiä ja isä 70-vuotias. On selvää, että perheen talouden tulevaisuus nojasi vahvasti esikoisen harteilla. Tämä ahdisti nuorta miestä erittäin paljon, kun sielu paloi aivan muita haaveita. Uusi Pajapellon tila lisäsi työmäärää entisestään. Oli rakennettava asuin- ja talousrakennukset, viljeltävä ja tehtävä vielä torpparin päivätyöt. Muistettava on myös se, että monia mullistuksia tapahtui Pyölniitun parhaassa työiässä; ensimmäinen maailmansota, vapaussota ja myöhemmin talvi- ja jatkosota.
Akun ja isän suhde oli vaikea, he olivat kaksi hyvin erilaista miestä, jotka eivät oikein sulattaneet toistensa järjenjuoksua ja sitä, mihin tärkeysjärjestykseen asiat pannaan. Augustin päiväkirja saikin noina vuosina osakseen pitkiä katkeria vuodatuksia asioista, jotka eripuraa ja kyräilyä aiheuttivat. Otto oli aikanaan isäksi tullessaan jo 47-vuotias, joten isän ja pojan välillä oli ehkä tavallista syvempi sukupolvien kuilu.
Pajapellon rakennusten valmistuminen kesti useita vuosia hyvin tiiviinä vuoden 1913 huhtikuusta lähtien. Muutto tapahtui vaiheittain vuosina 1915-1916. Akun muistiinpanojen mukaan tuvan katto valmistui 2.heinäkuuta 1913 ja ensimmäisen kerran uudessa kodissa yövyttiin lokakuun lopulla ja karja muutettiin jouluksi Pajapeltoon.
Samaan aikaan hän ehtii lukea suuren määrän kirjoja ja kirjoittaa satoja sivuja esseitä, keksintöjä ja päiväkirjaa. Hän elää todellisia ruuhkavuosia. Vuodelta 1913 oleva kirjoitus kuvaa arkielämää henkisen ja ruumiillisen työn vaihtelussa:
[…]Täytyy myöntää, että tarvitaan taitoa löytää tarpeeksi aikaa. Tunnustan myös, että aika monesti todella loppuu kesken. Monesti tuhlaan sitä aivan hyödyttömään. Yleensä minulla on, tai ainakin näyttää olevan, aikaa sangen viljalta. Harvoin tiedän mitä kiire on. Melkein ihmetellen kuulen monen valittavan alituista kiirettään. Mutta olen varma, että tuo kiire hyvin usein on joko teeskentelyä tai kuviteltua. Ihmisten joukossa sopii kyllä puhua kiireestä, pyrkiä muiden edelle puodeissa yms., jotta muka pääsisi pikemmin kotia. […]
Enpä kotonakaan pidä kiirettä. Tosin silloin käytän aikaa paljon tarkemmin. Aamulla noustessani pukeudun mahdollisimman nopeaan. Sitten menen ulos tarpeilleni. Olen tullut siihen kokemukseen, että heräämisen jälkeen on ainakin 15 minuuttia oltava pois tarmokkaasta henkisestä työstä. Sitten lukemaan tai kirjoittamaan. Jos minua ”polttaa”, voin kirjoittaa arkin ½ tunnissa. Teen henkistä työtä, kunnes aamiainen on pöydällä. Jos mahdollista alan heti syödä (kirjoituspöytä on samalla ruokapöytä). On anteeksiannettavaa, jos rasvaa tai ruuan rippeitä tarttuu kirjoituspaperiin. Tavallisesti syön mahdollisimman nopeaan, vaikka pitäisinkin hidasta pureksimista edullisimpana. Kun päätän ateriani, alan heti lukea, siirtämättä itseäni toiseen asentoon. […]
Aamulla toisinaan nousen neljältä, toisinaan makaan lähes kuuteen, riippuen työhalusta ja työn paljoudesta. Noin puoli seitsemän – puoli kahdeksan välillä menen ruumiin työhön. Kun tulee päivällisaika, menen suoraan pöydän päähän ja alan heti aterioida, jos pöytä on katettu. Näin usein pääsen syömästä ennen kuin toiset kunnollisesti ovat alkaneetkaan. Jos taas pöytä on kesken kattamatta, otan kirjan käteeni. Joka tapauksessa ehdin ruokatunnilla lukea verraten paljon. Jos aterian keskipituudeksi lasken 10 minuuttia, jää tunnista 50 minuuttia lukemiseen. Illalla tietysti kiireimmän kautta kirja käteen. Illallinen viivyttää 10 minuuttia. Luen noin puoli kymmeneen puoli yhteentoista. Onhan siinäkin joka päivälle monta tuntia. Jos laskee makuuajaksi 7 tuntia. Aterioihin 30 minuuttia. Ruumiillisen työhön kesällä 14 ja talvella 9 tuntia, jää henkiseen työhön kesällä 2 ½ tuntia ja talvella 7 ½ tuntia. Tämä ei ole mikään säännöllinen työjärjestys, vaan työnjakoon vaikuttavat ilmat ja työn laatu sangen paljon. Mutta ehtiihän tällä ajalla saada paljon aikaan, jos käyttää aikansa taitavasti. Monelta ihmiseltä ruokailu ja pukeminen vie suhteettoman pitkän ajan. Minä olen tottunut kuittaamaan nämä hyvin vähällä ajalla. Partani keritsen lukiessani. Puku saa kärsiä huonosta hoidosta. Ruumiillista työtä tehdessäni haudon aatteitani, jäsentelen artikkeleitani jne.
Tässä ei ole kuitenkaan kaikki lukutyöni. Käytännössä pidän kirjaa taskussani. Hevosten levätessä luen. Matkoilla niin ikään luen kärryillä. Tämä tosin rasittaa mahdottomasti silmiä, mutta ehkä ne kestävät.[…] 
Äsken luetussa Elämänkerrassa mainitaan aatteelliset keksinnöt. Pyölniitun nuoruusvuosien suurimpia kiinnostuksen kohteita oli keksintö, siveysoppi nimeltä cornarolismi:
[…] cornarolismi vapauttaa ihmisen muodin orjuudesta: Se opettaa, että pilkka ja iva tällaisessa tapauksessa muuttuu nautinnoksi. Se opettaa, että juuri tällainen uhma toverin pilkkaa vastaan ei ainoastaan muutu nautinnoksi, vaan todella jo on nautintoa. Cornarolisti saattaa tahallisesti ilman sivutarkoituksia tehdä sellaista josta joutuu ivattavaksi, vain sen takia, että voisi nauttia halveksivista silmäyksistä. Jos cornarolisti toiminnallaan voi saada vielä muutakin nautintoa: Terveyden, onnen, ilon, puhtaan omantunnon, vapauden. j.n.e. nautintoa, niin sitä parempi. Cornarolisti voi nauttia kaikista yht’aikaa: Sitä ei ole kukaan muu voinut. (1912)
Tämän nautintaopin kehittäminen jäi Akulta kesken tai ehkä hänen vahva uskonsa sen voimaan laantui ja hän menetti mielenkiintonsa siihen viimeistään 30-luvulla. Kiinnostus keksintöjen tekemiseen ei laantunut, vaan viime sotien jälkeen ja erityisesti peltojen myymisen jälkeen vuonna 1958 keskittyminen ikiliikkujaan, neonturpiiniin oli hyvin tiivistä.
August Pyölniitun pitkään elämään kuului yksinäisyys, hän etsi hengenheimolaisiaan, mutta niitä oli harvassa tai sitten hän itse ei kehdannut tehdä tuttavuutta. Paras ystävä oli paperi ja kynä tai kirjoituskone. Kirjoittaessaan hän saattoi ilmaista itsensä avoimesti, mikä muutoin oli mahdotonta. Perheelleen Aku ei avautunut, mutta arveli joskus että muut salaa lukivat hänen papereitaan. Hän käytti salakirjoitusotsikoita, jotta tekstien sisältö ei avautuisi heti, ainakaan isälle.
Minun yhteiskunnallisessa asemassani on sellainen ristiriitaisuus, että se pakoittaa minut katsomaan maailmaa toisilla silmillä kuin muut. Hengessäni seurustelen ”sivistyneiden” piirissä ja käytän tällöin puhdasta Suomen kieltä. Ruumillani ja huulillani olen ”rahvaan mies”: Ei edes oma isäni tiedä minulla olevan mitään ”ajatuksia”. Wain perin harvoin tapahtuu, että joku vieras voisi aavistaa mitä sisälläni liikkuu. Melkein aina puhelen ja toimin niin kuin leipä ja ruumiin työ olisivat korkeimmat ajatukset, joilla päätäni vaivaan. (15.3.1912)
Vahva käsitykseni on, että sisaret kuitenkin hiljaa tukivat Akua ponnisteluissaan, s.o. antoivat hänen olla rauhassa ja tehdä asiat tavallaan. Jos arjen ristiriitoja heidän kanssaan olisi ollut, niistä olisi varmasti kertynyt tekstiä päiväkirjaan.  

Akulla oli sisäisen taistelun tahto. Tahto ilmenee paitsi ahkeruutena ja pitkäjänteisyytenä, mutta myös hieman melankolisena haaveiluna merkittäväksi suurmieheksi nousemisesta. 
Kaikilla taistelijoilla on joku mahdollisuus työnsä loppumiseen: Lähetyssaarnaaja ei voi mennä pakanain keskuuteen niin pian kuin kaikki pakanat ovat tulleet kristityiksi. Raittiusseuralta loppuu työ sittenkun kaikki ihmiset ovat laanneet juomasta. Sotapäällikkö tulee työttömäksi niinpian kuin hän on kaikki viholliset kukistanut. Mutta keksijäin työ ei koskaan lopu. Koskaan ei voi tulla sellaista aikaa, ettei parannuksia voisi tehdä.
Työnsä menestymisen mukaan voi suurmiehet jakaa kahteen “leiriin”: Onnistuneihin ja onnistumattomiin. Edelliset “kehittyvät tähän tapaan: Ensin taistelu omassa sydämessä löytyviä ristiriitaisuuksia vastaan. Sitte uraa aukaisevaa taistelua koko maailmaa vastaan.
Lyhyempiä kolumnin tyyppisiä tekstejä Aku tarjosi nimimerkillä Pu. myös lehtiin ja niitä julkaistiinkin mm. Herättäjässä. Seuraava sitaatti on vuodelta 1916.
En minä sitä tarkoittanut.
Tällaisella lausunnolla kuullaan usein monen nykyaikana puolustavan lausuntoaan tahi kirjoitustaan, jolla on joutunut toiselle tuottamaan mielipahaa tahi ikävyyksiä. Mihin tällainen puolustautuminen kelpaa? Ei niin mihinkään. Panssariksi se on liian läpinäkyvä, ja puolustukseksi varsin heikko. Toinen edellisen kanssa käsikädessä tuleva väärän menettelyn puolustus kuuluu: “Hän käsittää minua väärin”. Mutta jos siihen sanot: “Ei, kyllä minä käsitin sinua aivan sanallisesti”, niin saat vastauksen: “Mutta enhän minä sitä tarkoittanut.” - Istu ja pala! Sinähän siinä oletkin syyllinen. Luulit toisen tarkoittavan sitä mitä hän sinulle sanoi tahi kirjoitti, mutta siitä huolimatta hänellä oli omat ajatuksensa, joita sinä et tiennyt.
Voi sinua, kun luulit hänen tarkoittavan sitä mitä hän sanoi! Ethän sinä voi puolustautua, vaikka kuinka vakuuttaisit ymmärtäneesi häntä oikein. Ethän sinä mikään sydänten tutkija ole. Hän sanoi ja kirjoitti aivan toista ja päin vastaista hän ajatteli. Hän siinä tapauksessa on aina turvassa, mutta milläs sinä puolustaudut? Sinä käsitit häntä väärin. Hän taas tarkoitti aivan toista, kuin sinä luulitkaan. P-u
Kirjoituksia syntyi arkisemmistakin aiheista ja hyvin monipuolisesti; kirjallisuusarvosteluissa hän ruotii lukemiaan teoksia ja ikään kuin väittelee kirjoittajan kanssa. Myös unia Pyölniittu merkitsee muistiin ja kirjoittaa hän ruumiin työstäkin silloin tällöin. Seuraava hieman hapan tunnelmapala on vuodelta 1912.:
Työt on tänä keväänä vastaanhakanneet, niin paljon, ettei sitä ymmärräkään. On ennenkin ollut sateisia kesiä, mutta tällaista vastaanhakkausta ei ole ollut. Muutamat kyllä neuvovat pitämään vierastä työväkeä, mutta sellainen peli ei kelpaa mihinkään. Jotta se edes olisi jonkunkin arvoinen, pitäisi aina itse olla myöskin työssä. Joku suuremman talon isäntä voi jonkun aikaa tehdä sellaista, että itse makaa ja juo, ja antaa souvarien tehdä työtä. Mutta se ei menesty pikkuviljelijällä. […] Nyt tuli uusi vastaanhakkaus, ja kaikki vanha katkeruus palasi: piti ajettaman kiviä. Kivikärryt sainkin Aaltoselta, mutta entäs hevoset? Ne kyllä oli tilattu, mutta olikin käynyt niin, että toinen oli potkaissut toista lapaan. Kivenajosta ei tietysti tullut mitään, mutta olihan kivien paikoilleen asettelua. Olin liian optimisti: Toivoin naapurin (Oksan) tulevan iltapäiväksi, mutta hän ei tule huomennakaan. On nimittäin kuistinikkuna särkynyt ja se on pantava paikoilleen. Wistaa lähempää sitä ei tietysti voi saada. Minä taas en viitsisi hevosta valjasta tällaisen asian takia, ei edes talvellakaan, saatikka kesällä […]
August Pyölniittu kirjasi talteen myös paikallista suullista kansanperinnettä, noin 150 sanantapaa ja vertausta. 
Sukkela reki, sano piru kun hän äkeen näki.

Sattumalla on aina oma merkityksensä. Vietämme tätä tilaisuutta julistaaksemme Kansanvalistusseuran Etäopiston 90-vuotista historiaa. Oli sattumaa, että Pyölniitusta tuli tämän kirjeopiston ensimmäinen oppilas. Hän kirjoitti vuonna 1961 päiväkirjaansa Kirjeopiston uuden toimitilan tupaantuliaisista: ”Siellä minua pidettiin kuin piispaa pappilassa. Kymmenkunta valokuvaakin minusta otettiin.[…] Kiirehdin aikoinani oppilaaksi, mutta en suinkaan siksi, että olisin päässyt ensimmäiseksi. Sattumalta siihen olisi voinut päästä melkein kuka tahansa, joka ensi innoissaan olisi ryhtynyt kokeilemaan uutta laitosta, vaikka sitte olisikin väsynyt melkein heti alkuun.”
August Pyölniittu ja Kansanvalistusseuran kirjeopisto olivat, näin jälkikäteen ajatellen, kuin tehdyt toisilleen. On vaikeaa löytää toista kansanihmistä, joka Augustia enemmän olisi koko elämänsä pohtinut sivistystä ja sen merkitystä. Muutama vuosi sitten ostin antikvariaatista K.N. Rauhalan tekemän kirjan nimeltä Isänmaan kirja IV, sivistys. Kirja oli minulle aivan vieras ja se oli painettu suurille taitetuille arkeille, joiden sivut olivat avaamattomat. Kun avasin arkit ja ryhdyin selaamaan kirjaa, eteeni tuli heti yllätys! artikkeli Kansanmies totuuden etsijänä. Otsikon alla lukee seuraavasti: Hannes Gebhardin kirjoituksesta Suomen osuustoimintalehdessä. Tässä tarkoitettu henkilö on kansakoulun käynyt pienviljelijä P. Kirja on ilmestynyt 1928 ja tarkoitettu mm. Opintokerhojen käyttöön. Ehkäpä tekijän alkukiitoksissa mainittu Kansanvalistuseuran sihteeri Onni Tolvanen oli vaikuttanut siihen, että juuri Pyölniitun tarina on otettu oppikirjaan esimerkiksi kansan syvien rivien sivistyksestä. 
Sattuma vaikuttaa myös siihen, miten arvostamme menneeseen jääneitä tapahtumia ja ihmisiä. Koska August ja hänen sisarensa sattuivat olemaan perheettömiä, siirtyi heidän kotinsa kunnalle ja siitä tehtiin museo. Sattumalta Augustin laaja käsikirjoituskokoelma löytyi vuonna 1994 jouduttuaan epämääräisille teille. Mutta, Pyölniittu on todennut, ettei sattuma todista mitään todellisista ansioista. Tämä hieno ajatus pätee moniin tilanteisiin erinomaisen hyvin ja kertoo Pyölniitun tavasta kirjoittaa: hieman vihjaileva ja joskus vaikeaselkoinen teksti kätkee sisäänsä oivalluksen, joka kestää ajattelua ja aikaa.

Lopuksi onnittelen 90 vuotta täyttävää Kansanvalistusseuran Etäopistoa ja kiitän yhteistyöstä tämän tilaisuuden järjestämisessä, Pyölniitun sivistyksellisin sanoin. Vuonna 1919 vihittiin käyttöön Huson kansakoulu, jonka vihkiäisissä oman kylän asukas ja koulun johtokunnan jäsen pienviljelijä Pyölniittu piti ensimmäinen julkisen puheensa: Enää ei tahdota kärsiä yhtä paljon kurjuutta kuin ennen, eikä tarvitsikaan, jos jokaisella vaan on käytettävinään oikeita tietoja ja älyn voimaa. Totta kyllä että älyn voimaa nykyään käytetään äärettömän paljon väärin. Mitä suuren maailman viimeaikaiset tapahtumat kyllin todistavat. Tarvitaan oikeata siveellistä maailmankatsomusta ja myöskin oikeita periaatteita. Jotta kukin kunnon kansalaisena ja ihmisenä ei käyttäisi saamiaan tiedon valtaa väärin lähimmäistensä eikä muukalaistenkaan vahingoittamiseksi. Ja siksi tarvitaan elävää lähimmäisrakkautta, joka ei asu vain kauniissa sanoissa, vaan käytännöllisessä elämässä.